Tässä jutussa arvostellaan uskontoja ja rajatieteitä sekä esitetään 
joitakin yleisiä periaatteita, jotka tavallisesti kytketään tieteelliseen
kantaan. Mitään mullistavaa teoriaa ei esitetä, tuodaan vain esiin 
joitain näkökantoja kertauksen vuoksi. Otan mukaan tarinaan joitain 
välähdyksiä elävästä elämästä ja omia mielipiteitäni joistain asioista.

Ratkaisujen tarvetta

Maailmassa tapahtuu paljon asioita, josta halutaan olla selvillä.
Halutaan myös selvitä hyvällä mielellä näiden tapahtumien keskellä, ja  
tapahtumien jälkeen. Ratkaisumalleja on monia. Usein on tärkeä löytää
helppo selitys vaikkapa maailman syntyyn.  Usein ratkaisua haetaan toisesta 
maailmasta, koska se on yhtä etäinen kuin maailman syntyaika. Silloin
on helpompaa olettaa positiivinen, tyköistuva malli. Tärkeintä on aina, 
että kaikki olisi hyvää ja helppoa, totuudesta viis. Mitäpä väliä sillä olisi,
miten asiat on, kun on pakko kertoa lapsille kauniita, mustavalkoisia iltasatuja?

Skeptisyyden yksi puoli on kuitenkin positiivisten totuuksien jos ei 
mahdottomuus niin kuitenkin rasitteisuus.  Kaikella on hintansa, myös 
kuolemanjälkeisellä elämällä. Skeptikkona en halua pilata kenenkään 
iloa, muistuttaa vain muutamasta asiasta. Ei kuluttajavalistus estä
ketään nauttimasta maukasta ateriaa. Kuluttajavalistuksen jälkeen saattaa
kuitenkin katsoa, mitä kaupasta ostaa.

Kuka tahansa voi ottaa kantaa keskusteluun paranormaaleista ilmiöistä ja 
uskonnoista. Oppiarvo ei tietenkään takaa lausuman totuutta tai painoarvoa.
Esim. tunnettu historioitsija David Irving ei omien sanojensa mukaan usko
siihen, että natsit tuhosivat juutalaisia kaasukammioissa.
Tässä on kyse omaan kantaan perustuvasta ns ad hoc-tyyppisestä väiuitteeestä.
Ad hoc-väiotteet ovat eräänlaista inttämistä: kun todisteet eivät riitä
perustelemaan itselle rakasta kantaa, niin intetään ja väitetään.

Kollektiivi, yhteiskunta, työn merkitys ja luonto

Moni ajatusrakennalma yhdistää ihmisiä ollen siis kollektiivinen.
Ajatusrakennelmat suuntaavat johonkin toimintaan, joka puolestaan tähtää
johonkin. On tärkeää pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä keinolla millä
hyvänsä. Osa keinoista on suoraan sanottuna valkoista propagandaa. Musta 
propaganda eli räikeästi väärien tietojen esittäminen tulee ajankohtaiseksi 
vasta kriisitilanteessa.

Myös läntinen tiedonvälitys sisältää propagandaa.

Perinteetkin velvoittavat. Valtiovalta tukee auktoriteetteja, jotka
harrastavat tarkoitushakuista kerman levittämistä palaneen kakun päälle.
Kyse on joskus vallasta. Monien pitää olla kiltisti, käydä töissä, jotta
joillain olisi hieman mukavammat oltavat kuin meillä. Kollektiivin 
palvomiseen kytketään tuonpuoleisia ulottuvuuksia. Työn palvonnassa on 
kyse kollektiivin tai klaanin asettamisesta yksilön yläpuolelle.
Kansanomainen, perinteinen ummehtunut homeperseasenne nähdään maailman 
järjestyksenä, joka on aina ollut ja tulee olemaan iät ja ajat.
Joitain pidetään tämän järjestyksen vastustajina, ja heihin suhtaudutaan
hyvin kielteisesti. Yhteiskunta tarjoaa valtaportaikkoja
ja asteikkojärjestelmiä, jotka eivät palvele yksilöitten etuja.
Yksilöllisyyden korostusta vieroksutaan nykyäänkin. Yritetään väkisin pakottaa
kaikki samanlaisiksi. Voimavaroja käytetään näin tuhlaavasti.
Yksilön kannalta on sama, miten muille käy, kunhan samalla 
ei käy itselle huonosti. Muita tarvitaan silti usein turvaamaan 
yksilön olemassaolo, ja toisten järkevä huomioonottaminen on yksilön 
olemassaolon perusedellytyksiä.  

Missä ollaan jo otettu toiset huomioon ja missä itsekkäitä?

Jotakuta saatetaan haukkua jo sen takia, ettei hänellä ole edes reaalista
mahdollisuutta tehdä työtä. Kaiken lisäksi yhteiskunta on järjestetty 
sellaiseksi, ettei jollakin minimipalkalla aina edes kannata tehdä työtä.
Kun velkaa on tarpeeksi, kannattaa mieluummin jäädä kotiin.
Kuuntele siinä sitten fasistisia lässytyksiä, millainen neekeri olet, kun et 
tee töitä.

Silti työ on itseisarvo. Tosin vähä on aina parempi kuin ei mitään, eikä
työn tekemättä jättämisen syyksi kelpaa se, ettei työstä saatava vähäinen
vastine riitä tekemään ketään onnelliseksi. Työn perusajatushan on elinolojen
kohentaminen, mikä on aina järkevää. Mutta toki vapauteen kuuluu
myös oikeus olla kohentamatta omia elinolojaan, jos niin haluaa.

Luonnon tuhoutumisesta ollaan turhaan huolissaan, sillä mitäpä 
luonnosta murehtiminen auttaa, jos se kuitenkin on tuhoutuakseen. 
Ehkä tulevaisuuden luonto on ihmislajin ylläpitämä jättiläismainen puutarha.

Pakolaisten merkitys verotaakassa on vähäinen. Silti sanaa neekeri käytetään
haukkumanimenä. Se kuvastaa uutta fasisimia. On ironista, miten oikeistolaiset
vihaavat ulkomaalaisia, vaikka samalla uskovat yksilön menestyksen riippuvan
yksilön omasta työpanoksesta, eikä niinkään joistain ulkoisista tekijöistä,
joita ovat vaikkapa Suomessa asuvat ulkomaalaiset. 

Mitä se humpuuki sitten on?

Minä pidän humpuukina mm kaikkia uskontoja, valetieteitä (joita myös
kvasi- tai pseudotieteiksi kutsutaan) sekä poliittisia ideologoita, joita
ovat äärinationalismi, komminismi, fasismi jne.  Myös psykoterapia
ja ympäristöliike voivat omata humpuukinomaisia piirteitä.
Kaikille näille on tyypillistä se, että ne muka tarjoavat jotain parempaa
kuin muut. 

Esimerkiksi psykoterapia ei ole sanan varsinaisessa
mielessä ideologia, uskontoa tai tiedettä, vaan jotkut psykoterapian muodot
ovat väärää toimintaa. Esim Freudin ja Jungin ajatuksia ei voine 
nykyaikainen psykiatri tai sairaanhoitaja kokonaan allekirjoittaa,
varsinkaan siksi, koska jotkut niistä perustuvat vanhentuneisiin käsityksiin
esim biologiasta.

Marxilaisuus ei ollut tiedettä, vaikka Marx ja Engels päätyivät siihen
pohtimalla aikansa tilannetta tieteellistä muistuttavalla metodilla.
Useinhan tiedemiehet kiistelevät kuka löytää lähimpänä
totuutta olevan mallin. Marxin sosalismi jota sanottiin tieteelliseksi
yhteiskuntakäsitykseski, ei käytännön kokeessa toiminutkaan.
Tieteelliseltä toorialta edelllytetään aina, että se ennustaa tulevia 
tapahtumia. Länsimaisssa ei käynytkään niin, että rikkaat rikastuivat 
ja köyhät köyhtyivät loputtomiin , kuten 1800-luvun liberaalissa 
kapitalismissa näytti käyvän. Yksitysomistus, sijoittajien saamat voitot ja kysynnän
ja tarjonnan laki eivät olleetkaan pahimpia mörköjä.
Sosialistiset vallankumoukset sattuivat pikemminkin maissa, joissa oli
vähän Marxin edellyttämää ns teollisuusproletariaattia.
Näinollen mikä hyvänsä näkemys tai teorian sovellutus voidaan aina 
esittää tieteellisenä, mutta käytäntö näyttää mikä toimii
eli siis on tieteellistä.

Humpuukia on, vieläpä hyvinkin haitallista.

Humpuukin erottelua todesta sanotaan hienosti demarkaatio- eli 
rajanvato-ongelmaksi.

Humpuuki on monissa rakennelmissa merkillisillä tavoilla kietoutunut
realiteetteihin. Kommunismin kaltaisen ideologian voidaan katsoa
palvelleen huipulla olleita, ja toimineen jonkin aikaa. Ideologiat
käyttävät poikkeuksetta hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä ja tarvetta
muuttaa maailmaa, ainahan on jotain parantamisen varaa.
Jonkin ajatuksen osittainen toimivuuskaan ei anna sille riittäviä pisteitä.
Vain joitakin ihmisten yleensä hyvinä pitämiä periaatteita - se ei riitä 
takeeksi siitä, että rakennelma olisi hyvä ja aito.
Vaikka kommunismi onnistui lopulta todistamaan oman tyhmyytensä, sillä on
vielä kannatusta Venäjällä. Jopa tyhmäksi osoittautuneilla ajatuksilla
siis on kannattajia. Kun jokin ideologia osoittautuu huonoksi, aina on
joitain ,  jotka uskovat hienosäätöjen parantavan sen. Ihmiset eivät 
helpolla opi. Jos oppisivat, humpuukia ei olisi.

USA:ssa toimi kerran eräs verkostomarkkinointiyhtiö joka vei
kaatuessaan ihmisltä rahoja. Silti löytyy monia, jotka haluaisvat sijoittaa 
edellistä firmaa johtaneen miehen uudestaan perustamaan firmaan.
Kun ihmsille puhuu vakuuttavasti ja hyvin, antaa pieniä lahjoja jne,
saa ihmiset seuraamaan perässään.

Myös länsimaisessa mentaliteetissa on objektiivisuudelle vieraita, 
ehdottomia kantoja, jotka aiheuttavat turhaan kitkaa eri ihmisryhmien välillä.

Joskus jokin Neuvostoliiton kaltainen valtio on tukenut humpuukin harrastajia
ja raivannut tieltä rehellisen tieteen harrastajia. Ideologioiden nimissä ei 
haluta nähdä todellisuutta. Tahdon asiat ja käytännön asiat ovat vastakkain.
Ideologiat ovat todellisuuden rakentamista, ei todellisuuden toteamista.
Todellisuutta voi rakentaa ilman ideologioita.

Myös länsimainen markkinatalous vetää ihmisiä nenästä. Luodaan illluusioita
nopeasta rikastumisesta yritysten avulla, ottamatta huomioon markkinoiden 
rajallisuutta. Porschen omistajaksi pääseminen on joillekin itsetarkoitus.

Tieteestä on monilla turhan kapea kuva.
 
Esim uskovainen ei halua nähdä reaalitiedettä, vain itselleen
sopivan kuvan tieteestä. Postmodernismilla puolustetaan jopa rikollisia
taipumuksia. Esimerkkejä petoksesta ja itsepetoksesta on.
Myös relativismi, joka sinänsä viisaasti tukee moniarvoisuutta, on joskus 
kyseenalaista, koska se joskus sallii vahvojen pistävän heikot lyttyyn.
Usein eriarvoisuus joka tästä seuraa lisää jännityksiä ihmisten välillä.
Relativismia on miljoona variaatiota.

Yksilö haluaa päättää itse mitä tekee, muttei aina päätä kuitenkaan.
Automaattinen tottelemattomuus ja sääntöjen yläpuolelle 
asettuminenkaan eivät siis aina takaa vapautta ja onnea.
Humpuuki soveltuu , koska sen avulla päästään tiettyyn rajaan asti helpolla.
Harvoin ihmiset turhan takia huijaavat itseään ja muita.  

Tieteen sanotaan kusettavan tahallaan muita kuin tiedemiehiä, jotka
rahoitusta saadakseen tekaisevat tutkimustuloksia. Beta Pictoriksen kiekon 
näköisen saa helposti tehtyä Photoshopilla jne. Johonkin muuhun pitäsi 
luottaa enemmän.  Vaikkapa omaan lyhyeen järkeen. Nykyajan arki-ihminen 
luulee olevansa kuningas epäluotetavan median ja tiedelehtien yläpuolella.

Tieteessä vallitsee voimakas kilpailu, joka ehkäisee
vilppiä. Huijaus on todennäköisempää siellä, missä päällekkäistä
tutkimusta ei tehdä.

Myös tieteessä on humpuukia, mutta tiedemiehet taistelevat aktiivisesti
sitä vastaan. Jos yksi tiedemies puhuu tyhmiä,  tieteen
pelisääntöihin kuuluu, ettei muiden tiedemiesten tarvitse tyhmyyttä
allekirjoittaa,  ja kantaansa jokainen voi aina muuttaa.  Tiede myöntää
avoimesti oman epävarmuutensa. Usein käy niin, että varmoina esitetyt
väitteet ovat valhetta, ja epävarmoina esiteyt totta. Humpuukiväitteen tuntee 
usein juuri siitä, että se esitetään varmana totuutena jota ei voi eikä 
saakaan muuttaa, vaikka voidaan helposti päätellä, että tietomme kyseisestä 
asiasta eivät voi olla muuta kuin rajallisia.

Esim Piltdownin ihminen ja kylmäfuusio ovat esimerkkejä tapauksista, joissa
on päästelty tuhnuja. Piltdownin ihmisen kaatoivat paljon parjatut 
ajoitusmenetelmät ja myös se, ettei toisia Piltdownin ihmisiä löytynyt.
Kylmäfuusion kaatoi se, että vaikka se olisi pitänyt pystyä helposti 
toistamaan, sitä ei voinutkaan tehdä uudestaan. Näin ollen kyseiset
opit eivät olleet tiukasti ottaen tiedettä - tämä kertoo tieteen ajoittaisesta
kritiikittömyydestä ja tarkoitushakuisuudesta. Kun halutaan vaikkapa 
puuttuva lenkki,  niin ollaan liian innoissaan.

Eri asia kuin rehellinen tiede on vaikkapa tupakkayhtiöiden "tupakka ei 
aiheuta keuhkosyöpää"  tyyppiset tutkimukset. Tällöinkään ei noudateta tieteen
periaatteita -  tieteenhän tulisi olla riippumatonta ideologisista ja 
taloudellisista intresseistä. Samoin vaikkapa mustien älykkyyttä vähättelevässä 
tutkimuksessa oli taustalla selvää rasistista tendenssiä.  Rasismikin on
yksi ideologia.

On aivan väärin arvostella koko tiedettä selvästi väärien tutkimusten takia.
Tiede ei ole koskaan arvovapaata, ja tutkijan omat näkemykset asioista yleensä
vaikuttavat siihen millaista tavaraa tulee ulos. Joillain tieteenaloilla
on helppo olla puolueeton ihmsiä koskavissa kysymyksissä.
Kuitenkin raskaita kiistoja on käyty tutkijoitten itsensä kannalta sinänsä 
merkityksettömistä asioista, kuten vaikkapa Mayojen hieroglygfeistä. Tiedemies
sitoutuu omiin näkemyksiinsä usein liian voimakkaasti.

Huijaus onnistuu helpommin jossain tieteen syrjäpolulla - esim 
kirjallisuustutkija voi helposti löytää jonkun kirjailijan muka kirjoittamia
kirjeitä, kun sitä vastoin uuden evoluution lenkin löytäminen on 
näinä päivinä jo hankalampaa, koska evoluutiota tutkitaan enemmän,
ja aikaisemmista huijausyrityksistä on otettu oppia.

Joku sanoo että nythän tieteeseen menee luottamus, jos vaikkapa
50% tieteestä on väärin ja on jopa huijareita. Mutta kyllä auton omistaja 
yleensä uskaltaa jättää autonsa lukittuna parkkipaikalle, vaikka ystävältä
varastettiin auto toisessa kaupungissa. Järkeä saisi käyttää luottamuksen
menettämisessäkin.  On muutenkin varsin tavallista, että luottamus johonkin 
asiaan tai henkilöön menee turhan takia. Ei totuus riipu siitä, millaisen 
kuvan joku antaa itsestään jollekulle. Korkeassa asemassa oleva voi valehdella
ja pummi puhua totta. 

Tieteen heikkous ja voima

Epävarmuus ei siis aina ole heikkouden merkki, epävarmuushan kuvastaa 
heikkoutta vain silloin, kun  ei osata tehdä valintaa kohdassa, jossa se 
kannattaisi tehdä. Mikään ei takaa, että vaikkapa Nature-lehdessä kaikki
artikkelit olisivat ehdottomasti kokonaan totta. Tiedelehdet 
kertovat meille vain jotakin tieteen sen hetkisestä tilasta.
Tiede liikkuu aina tietämyksen reuna-alueilla, missä erehtyminen on osa
arkipäivää. Silloin ei voida pysähtyä yhteen tai tuohon asiaan.
Ollaan vasta löytöretkellä, ei rakentamassa kaupunkeja tai istumassa baarissa.

Vaikka tiede tarjoaa meille maailmankuvan rakennuspalikoita, meidän tulee
käyttää omaa järkeämme eli olla itsekin tieteen hengessä mukana.
Jokainen arkielämän totuus on vain sen hetkinen käsitys - 
joka voi milloin tahansa muuttua. Myös tieteen vastustajat ajattelevat 
usein samalla tavalla kuin tiedemies. Maailmahan on jatkuvassa muutostilassa.

Tieteen heikkous on sen tulosten muuttuvuus ja epävarmuus, voima siinä että
useimmiten tieteen tulokset ovat lähempänä totuutta kuin jokin 
muu käsitys asiasta.

Skeptikon tuntee siitä, että hän usein taistelee auktoriteettaja vastaan. 
Jotkut psykologiset tutkimukset pitävät auktoriteetteja vastaan taistelemista
itsetuhoisena ja tuhoisana. Sitä se onkin, jos se menee liian pitkälle. Myös 
skeptikot suosivat järkevän kannan ottamista asioihin. Emme halua
kääntää maailman rattaita menemään toiseen suuntaan. Siksi emme pidä 
alistumisena järkevää toisten huomioonottamista. Maailmassahan on muitakin 
ihmisiä kuin me. Mutta meidän on punnittava asiat tilanteen mukaan.
Ei skeptikko pysty olemaan aina positiivinen , myös skeptikko voi olla 
tunteiden vietävänä, tehdä vääriä valintoja ja erehtyä sekä
käyttäytyä sopimattomasti. Eivät skeptikot mitään jumalallisen viisauden
perikuvia ole, kunhan vaan skeptikoivat silloin tällöin. Tämä ei
tarkoita sitä, että skeptikko pyrkisi kyynisesti 
tai typeryyttään tekemään asioita väärin.
Raamatussakin sanotaan, että hyvää tahtova tekee pahaa jne.
		

Miksi transsendenttinen

Monet ajatusrakennelmat kuten uskonnot väittävät lyöneensä lukkoon ihmisen
paikan maailmassa sekä selvittäneensä maailman alkuperän sekä
ihmisen päämäärän. Sanotaan, etteivät monet näistä rakennelmista ole
lähtöisin ihmisestä. Ihminenhän on heikko. Siksi tarvitaan "vahva"
transsendenttinen maailma, josta löytyy turvaa. Turvaa pidetään päämääränä, 
vaikka sen toteutumista ei mikään yliluonnollinen voimakaan voi taata.
Jonkun turvahan ei tietenkään voi olla mikään kaikkeuden 
tai Jumalankaan päämäärä.
Luonnontieteelliseltä kannaltahan kaikkeus on se mikä määrää kaiken,
vaikkei sillä olisi mitään ohjaajaa.  Nimenomaan päämääräksekeisyys näyttää
olevan monien poliittisten näkemysten ja uskontojen yhteinen piirre.
Ihmisillehän on ominaista aina jonkinlainen päämäärähakuisuus.
Mitä monimutkaisempi jonkun päämäärähierarkia on, sitä fiksumpana
häntä pidetään. Päämäärään kuuluu tietysti tarkoitushakuisuus.
Monilla toimilla näyttää olevan tarkoituksensa, 
mutta entäpä koko maailmalla ja vaikkapa jonkun elämällä?
Onko eloton maailma muka joukko toimia?

Ovatko kaikki maailmassa tapahtuvat asiat tarkoituksellisia?

Elämän tarkoituksen oivaltamista pidetään tärkeänä, vaikka on helponpi
elää pohtimatta ongelmaa, johon ei ole yksikäsitteistä vastausta, 
ja jonka ratkaiseminen ei vaikuta siihen, miten yksilö kokee elämänsä. 
Mitäpä takeita siitä olisi, että jonkun muun tarjoama elämän tarkoitus 
olisi oikea, kun fiksutkin tekevät virhearviointeja. Miksi jonkun muun 
pitää aina tulla kertomaan meille, mitä meidän tulisi ajatella?
Päämäärä on monoliitti jossain kaukana horisontin takana. Elämä nähdään
jatkuvana pyhiinvaelluksena, kohti jotakin näkymätöntä. Elämä ei voi
eikä saa olla itsessään mitään. 

Pohjimmiltaan elämä on irrallisista tapahtumista koostuva kokonaisuus,
joka alkaa jostakin ja loppuu johonkin. Elämän kannalta on samantekevää, mitä
sen ulkopuolella tapahtuu. Jos ihmisellä on ulottuvuutensa avaruudessa, 
miksei sitä saisi olla myös ajassa. On selvää, että elävää oliota ahdistaa
ajatus kuolemasta, ja siihen keksitään tehottomia korvikeratkaisuja,
kuten uskonnot. Kuolemanpelko on välttämätöntä, jotta elämä säilyisi.
Ne tajuiset eliöt jotka eivät pelkää kuolemaa , ovat aikoja sitten kuolleet
sukupuuttoon, jos niitä on milloinkaan ollut.

Tarkoitushakuisuus on usein tulevan onnen tavoittelua.
Aina vaan sitten kun, sitten kun, vaikka aina voidaan elää pelkässä hetkessä.
Materialistit kuten minä, katsovat ettei esimerkiksi elämän tarkoituksen
oivaltamisesta ole apua, koska joko elämällä ei ole tarkoitusta, tai että
samantekevää, onko elämällä tarkoitusta vai ei. Kuoleman jälkeen ihminen
joka tapauksessa haihtuu olemattomiin, vaikka olisi hauska elää ikuisesti.
Näin ollen elämän tarkoitusta ei auta etsiä jossain horisontin takana
kangastavasta paratiisista. Tästä ollaan ymmärrettävistä syistä toista
mieltä. Silloin kun yhteiskunnalla ei ole muuta kuin kurjuutta tarjota,
paratiisi nousee arvoon arvaamattomaan. Paratiisi pelastaa silloinkin,
kun palkat alenevat stalinististen lakien mukaan toimivassa yhteisössä.
Stalinismiahan esiintyy Suomessakin vielä sen jälkeen, kun se jäi Venäjällä 
pois muodista.

Kaikkea ei voi ajatuksillaan hallita ja muuttaa myönteiseksi.
Kielteinen räjäyttää tajunnan yllättävissä paikoissa.	

Transsendenttiset ratkaisut ovat "hyvä juttu" psykologiaa.
Kun jokin ratkaisu on jonkin kannalta hyvä, sen on pakko olla totta.
Kun on paljon huonoa, jonkun on muka pakko olla sitten hyvää.
Kuolemaan on oltava jokin "vastajuttu", ikäänkuin elämä-kuolema- vastakohtapari
olisi vaikapa maailmankaikkeuden kannalta olennainen. Kuoleman ja elämän raja on 
tärkeä ainoastaan elävien olentojen kannalta, ei suuremman kokonaisuuden.

Ihminen on osa luontoa, eli luonnolle alisteinen. Luonnolla ei ole sinänsä
päämäärää, koska päämäärä liittyy persoonaan, joka on luontoa pienempi.
Usein luonnolle alisteisuus eliminoidaan siten että  oma paikka arvotetaan 
jossain luonnon alaisessa käsiteavaruudessa.

Vaikka ihminen tajuaa enemmän kuin vaikkapa kivi, silti molemmat häviävät
aikojen kuluessa. Kaikki luonnossa oleva kulkee oman polkunsa ja 
hajoaa.

Elämä ei tule sentään mahdottomaksi siinäkään tapauksessa, että
se kestää vain aikansa. Yksilö kokee joskus kriisin etsiessään
elämän tarkoitusta. Ratkaisu voi olla uskonnollinen tai
sitten "tarkoitus" hylätään - otetaan vastaan elämä sellaisena kuin se on,
ja tehdään siitä sellainen kuin halutaan tai pystytään.

Elämän tarkoituksen puuttuminen ei estä ihmistä kehittämästä itseään,
nauttimasta elämästä ja hankkimasta vaikkapa sosiaalista tai taloudellista
statusta.  Statuksien puuttuminen ei estä viettämästä rakentavaa,
mielekästä elämää. Nautinnon ja rakentavuuden puuttuminen elämästä ei tee 
elämää sinänsä turhaksi. Jos joku päättää, että hänen elämänsä on vähäpätöistä
ja turhaa, se on hänen oma asiansa. Toisethan eivät voi päättää, millaista 
jonkun muun elämän pitäisi olla, vain pelkästään esittää joko
myönteisiä tai kielteisiä arvostelmia, ja ehkä vaikuttaa toisen elämään,
muttei sitäkään sataprosenttiseksi. Elämän "tarkoituksettomuus"
ja lyhyys ei ole syy itsemurhan tekemiseen, eivätkä myöskään elämässä aina 
eteen tulevat tuskalliset tilanteet.

Kukin elää elämäänsä tarpeidensa ja edellytystensä mukaan. Jokainen saa itse
päättää, mitä tekee elämällään. Elämän keskeisin teema onkin olemassaolon 
jatkaminen. Myöskään menestyminen jossain
mielivaltaisessa kilpailussa, kuten elintasokilpailussa, ei ole keskeistä,
koska ihmiset elävät, vaikka eivät menestyisikään tai olisi hyödyllisiä toisille.
Myöskään työ ei ole elämän tarkoitus, vaan hyötyjen hankkimisen väline, jota
voi käyttää tai jättää käyttämättä. Jos haluaa menestyä jossain, kannattaa 
itse valita sektori, jossa pärjää, eikä jäyttäytyä muiden arvotettavaksi. 
Oli tilanne mikä tahansa, tavoitekeskeinen asenne tuskin haittaa.
Yksi yksilön ominaisuuksista on pyrkimys kestää rakentavasti muitten ankaraa, 
asiatontakin kritiikkiä.

Menestyminen ei saa olla toiset peittoavaa kilpailua, vaan aitoa iloa
onnistuneista, kiinnostavista, hyödyllisistä ja hauskoista suorituksista. 
Usein menestyvillä on tarvetta ahdistaa niitä, jotka pärjäävät jossain heikommin.
Toisen alas painaminen ei osoita älykkyyttä,  vaikka hyökkäävä kiusaaja näin
ajattelee. Usein kiusaajalla on paljon älykkyyttä, mutta inhimillisyyttä hyvin
vähän. On surullista, että toisia kiusaa juuri itseään älykkäänä pitävä
henkilö. 

Transsendenttisellä asennoitumisella ei ole mitään tekemistä älykkyyden
kanssa. Sekä tyhmät että huippuälykkäät joko uskovat tai eivät 
erilaisiin henkimaailman asioihin. Kyse on arvomaailmasta. Arvojenkin suhteen
on lukemattomia makuja. On liian tavallista sanoa toista hölmöksi vaikkapa sen
vakaumuksen, puoluekannan ja musiikkimaun takia. Universalismi jota 
tarvittaisiin, paloittuu pikkuisiin kehiin. Paloittuminen tukee yksilöiden 
paremmuusilluusioita. Tämä johtaa joskus kilpailuun ja tuhoavaan 
valtataisteluun.

Suunnittelukulttuurin aukot

Tekninen kulttuuri perustuu tulevaisuuden ennustamiseen, ja ihmisten 
mobilisoimiseen teknosysteemin osiksi. Tulevaisuutta ei voi aina ennustaa
menneisyyden pohjalta. Rationalisointi tappaa inhimillisyyden.
Rationaalisuus on joskus asioitten formalisointia sumeassa yhteisössä.
Koko ihmisen elämä on jatkuvan suunnittelun kohteena.
Ihmisestä joka ei kykene työhön, voidaan sanoa "nyt se on katkennut".

Ihminen nähdään pelkkänä työhanurissa pyörivänä esineenä, jonka itseisarvo
on nolla. Suunnittelumentaliteetin omaava teknisen alan tekijä unohtaa, 
että aina voi sattua Tsernobylejä ja Challengereja. 

Vapausperiaate on suunnittelun pahin vihollinen. Ihmisethän haluavat
kuitenkin päättää, miten suhtautuuvat ulkoa tuleviin keppeihin ja porkkanoihin,
eivätkä pidä jonkin tarjoamaa työpaikkaa korkeammalle tasolle nousemisena.

Elämähän on kuitenkin aina myötä- ja vastamäkeä, ei ole mitään
"tasoa, joka pitäsi saavuttaa" mietiskelemällä tai vastaavalla, tai
toimimalla tietyllä tavoin. Jos näin ajatellaan, meneeään heti metsään, koska
taso joka pitäisi saavuttaa on aina siellä jossain.

Vaikka perhettä ja ammattiuraa voi suunnitella, urasuunnittelun aukot 
paljastuvat vasta kokemuksen myötä.  Usein suunnittelijoina ovat ihmiset, 
joille on sama, onnistuuko jokin yksittäinen urasuunnitteluprojekti 
vai ei. Suunnittelija ei tietenkään voi itse päättää urasuunnitteluprojektin 
onnistumisesta. Suunnittelun kohde kummastelee, mitä matoja organisaatiossa 
oikein luuraa, kun kaikki ensin ylistävät ja sitten alkavat yhtäkkiä 
haukkua.  

Urasuunniteluun liittyvää älyvapautta ei haluta nähdä, koska se on omassa 
päässä. Kyse on organisaation koskaan lausumattomien lakien mukaan toimimisesta.
Se on usein täysin sairasta, organisaatioitahan ei ole laadittu ihmisiä varten.
Kun on kyse organisaatiosta, ihminen epäinhimillistyy. Näin selittyvät
mm natsien keskitysleirit.

Eivät organisaatioissa asustelevet ihmiset tietenkään halua
olla organisaation päämääriä varten, mutteivat organisaation päättäjät
tätä kovin helpolla tajua.

Yksi vapaan ihmisen päämääristä on tehdä osa ympäristön ja organisaation
sanktiojärjestelmistä turhiksi.

Materialismi välttämättä tarkoita arvotyhjiötä tai nihilismiä. Moni nykyajan 
ihminen turvautuu nihilismiin viimeisenä oljenkortenaan. Tämä johtaa 
konemaiseen rationalismiin ja toisten ihmisten käyttämiseen välineenä omien 
itsekkäiden,joskus turhien päämäärien toteuttamisessa. Turhien päämäärien
perässä juokseminen stressaa suunnattomasti lisäten muihin ihmisiin kohdistuvaa
kielteistä asennoitumista ja painetta. Tämä tulee takaisin.

Egon palvonta vaatii sitä, että muut arvostavat.
Egoisti ei siis onneksi tuijota vain omaan napaansa. Egoisti onkin yhtäkkiä
todellinen työhanurissa pyörijä, vaikkakin inhottava muita kohtaan.
Muuthan eivät koskaan täytä egoistin asettamaa maksimaalista hyvän
työkalun mittaa. Tällöin egoistin on itse astuttava remmiin.

Itsekäs oma egon palvonta sulkee silti maailmaan sisältyvän todellisen hyvän 
pois omasta sielusta. Vaikka itsekäs haluaa aina sen hyvän jutun, hän ei 
kykene näkemään muissa ihmisissä hyvää silloin kun sitä niissä on.
Itsekäs näkee ympärillään aina jonkun, "joka ei ole yksi meistä". 
Itsekäs ei kunnioita erilaisuutta. Itsekäs on pelkkä keskiarvo, mutta 
asettaa muille kohtuuttomia vaatimuksia. Itsekäs voittaa aina juonillaan, 
mutta itsekkään pöytä tyhjenee. Lopulta itsekäs jää yksin.
Filosofisella materialismilla ei ole mitään tekemistä kohtuuttoman
voitontavoittelun kanssa, joka on itsekkään peruslähtökohta.

Itsekkyttä toki tarvitaan , koska muut eivät aina aja meidän parastamme,
mutta siinä on varottava menemästä liiallisuuteen. 
Itsekkys on pahasta, jos se estää näkemästä molempia hyödyttäviä kompromisseja.

Elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen on meille kaikille tärkeää,
vaikkei tähän pystytä kaikkia pakottamaankaan. Skeptikkona en kiistä vaikkapa
lain ja yhteiskunnan pelisääntöjen merkitystä, mutta sanon että monet 
sosiaaliset normit ovat typeriä ja kuin luotu ahdistamaan muita ihmisiä.
Sanon että myös rikollisten normijärjestelmiä voi kritisoida - 
nehän perustuvat usein juuri kohtuuttomaan aineellisen hyvän tavoitteluun.
Onneksi näistä muka välttämättömyyksistä ei olla samaa mieltä. 
Toisia ollaan helposti toivottamassa mielisairaalaan
sen takia, kun ne eivät sovi omaan ahtaaseen muottiin. Miten sitä
voisi tavallinen ihminen varautua jonkun keikistelijän suppeaan
arvomaailmaan. Joskus realisti ulvoo sutena susien joukossa, vaikka näkisi 
että asiat ovatkin aivan eri tavalla kuin yleensä muut sanovat.

Kohtelias skeptikko ei hauku ketään hulluksi, vaan perustelee järkevästi,
miksi jokin ei toimi tai on väärin. Sekä uskonnossa että tieteessä on eri
tahoilla syyttä nähty patologisia piirteitä. Skeptikon pitäisi pyrkiä olemaan
kohtelias muita kohtaan, vaikkei se olisikaan aina helppoa.

Ongelmakenttien ympäröimänä

Me menemme ongelmasta toiseen. On vaikeampi myöntää muille, että ongelmia
on itselläkin. Toisia on helppo osoitella, koska toisten ongelmat eivät ole
samoja kuin omat. Jokaisessa elämäntyylissä on omat plussansa ja rasitteensa.
Tuleviin ongelmiin varaudutaan helpoimmin kiistämällä nykyisten olemassaolo.
Varautuminen sujui silloin hyvin, mutta niin myös ongelman kasvu täyteen 
mittaansa. Mutta voiko ongelmille tehdä mitään? 

Moni ongelma johtuu siitä, ettei olla asioista perillä, tai siitä,
ettei osata rakentaa asioista ajoissa toimivaa suunnitelmaa.
Kokemusta ja oikeaa asennetta ei aina olekaan tarpeeksi, ja voimavarat
imeytyvät kuiviin. On yllättävää, miten "vähän" älykkäälläkin joskus
on, varsinkin jos suhtautuminen on maailmaa peilaava: haetaan toisista
vastakaikua. Vastakaiun etsiminen on usein hyödytöntä.

Jotta henkisistä voimavaroista voidaan edes keskustella, 
fyysisen elinympäristön on pelattava. Hyvinvointi vaatii myös positiivista
asenneilmastoa. Aineellisesti hyväkin ympäristö voi olla huono henkisten
paineiden  takia. 

Voimavarojen saamiseen tarvitaan myös tiedettä. 
Tieteenfilosfia ei saa siksi olla pelkkää taitoa sanoa asiat
vaikeasti, vaan siitä tulisi olla huvia ja hyötyä
kaikille. Ei tieteellinen termi aina paikkaansa puolusta.

Myös huono tieteentekeminen palvelee tieteen päämäärää,
asioiden selvittämistä. Toisaalta valetieteet kuten astrologia
vievät tieteeltä resursseja pois -  aikaa voidaan käyttää järkevämmin
kuin taisteluun humpuukia vastaan, tai roskan syöttämiseen yleiseen
tietoisuuteen. Skeptikko on kahtalaisessa asemassa: toisaalta skeptikot 
taistelevat joitain instituutioiksi muuttuneita oppeja vastaan, toisaalta 
pyrkivät luomaan oman skientistiseksi sanotun instituutionsa.

Tiedettä arvostellaan mm siten, että sanotaan, että tiede ei
ratkaise vaikkapa nälkäkatastrofia. Tiede sinänsä on vain osa
tieteilijän ja yhteiskunnan maailmankäsitystä  ja toimintaa.
Ei tiede ole mikään valtamonopoli, joka päättäisi asioista. 
Jotta nälkä voitaisiin poistaa, tarvitaan muutakin kuin 
aliravitsemuksen ja uusien ravintoaineitten tutkimista. Tiede on eräänlainen 
tiedustelija, ei varsinainen sotajoukko, jos halutaan käyttää
sotilaallista kieltä. Sotilaallisen kielen käyttöä pidetään epäsuositeltavana
,vaikka mikään (epä)inhimillinen ei saisi olla vierasta.

Tiede tuskin ratkaisee mitään, mutta oikein toimiessaan kyllä antaa muille
kättä pitempää. Tiedemiehet toimivat joskus neuvonantajina,
eivätkä pysty päättämään edes sitä, saako jokin tutkimuslaitos olla
pystyssä vai ei. Tiede ei myöskään pysty aina takaamaan sitä, että se
antaisi muualle tuloksia, joita siellä entien tarvittaisiin. Tiede on 
laajassa mitassa riskisijoitus, mutta esim bioteknologia näyttää
olevan aika vahva näyttö tieteen voimasta. Kansankirkossa ei sensijaan tehdä 
muuta kuin pistetään kuolleita kuoppaan ja luetaan Raamattuaja muuta 
vastaavaa.

Tieteen vallattomuus ajaa sen lopulta vastuuvapaaseen tilaan, jossa
se saa peuhata vapaasti, tosin omien pelisääntöjensä mukaan. Ei tieteellä
ole mitään vapautta asettua papistoksi muitten ihmisten yläpuolelle,
koska tieteen omat pelisäännöt estävät tämän. Tiedettä vastaan hyökätään
turhaan. Sanotaan tieteen huijaavan kansaa, vaikka silloinhan kansa olettaa
itsensä sokeaksi sopulilaumaksi, joka hyppää kyykkyyn- ylös-
vaikkapa tieteen tahdissa. Toki ihmisten kannattaa itse pohtia järkevästi
asioita osallistuen tieteeseen tavallaan insiderinä. Outsider-asenne on 
tuskin näissäkään asioissa järkevää. Jos jää kaikesta pihalle tottakai
kusetetaan.

Jos haluaa ottaa kantaa johonkin asiaan, pitää osata kuunnella, mitä muut
ihmiset sanovat - ei kuunnella vain yhtä tai toista näkökantaa.

Sanotaan että tieteen keskeinen piirre on asioiden todistaminen. 
Todiste yhdelle on väärennös toiselle. Yleisesti  todiste on pätevä
kun sillä saadaan useimmat järkevät, asiasta todella perillä
olevat vakuuttuneeksi asiasta.

Ihmisten päätelmät riippuvat aina omasta katsantokannasta ja siitä, 
mitkä tiedot asioista ovat. Harvoin päättely on täysin selväjärkistä.
Myös Suomen oikeuslaitosta voi helposti huijata, ja lakimiehet myöntävät,
että oikeudessa ei totuus aina voita, korkeintaan se joilla on 
jotain "todisteeksi" kelpaavaa. 
Jos oikeus olisi aina oikeassa, korkeampia oikeusasteita ei tarvittaisi.

Ihmisiä voi aina huijata, mutta totuuteen tulisi aina pyrkiä, koska oikea tieto
on lopulta parempi kuin väärä. 

Länsimaista rationalismia sanotaan kapea-alaiseksi.
Kapea-alaista onkin ajatella pelkästään jonkun rationalistiksi eli järjen
kannattajaksi itseään kutsuvan oppien mukaan. Yleensä ihmiset ovat järkeviä 
ainakin omasta mielestään. Silti tehdään joka päivä negatiivisa, tunnepitosia
ratkaisuja.  

Tarvitaan oikea tunne-elämä, pelkällä järjellä ei pärjää. 
Ei jotakin ratkaisua saa oikeuttaa vain sillä, että se sopii yhteen Einsteinin
suhteellisuusteorian, taloustieteen, televisio-ohjelman tai Raamatun kanssa. 
Tiede ei ole mikään yleinen elämää rakentava viitekehys,  jollainen vaikkapa 
uskonto pyrkii olemaan. Muttei silti ole sanottu, ettei rationalisti osaisi
elämäänsä rakentaa.

Osa kansanomaisesta uskonto-tiede-väittelystä on peräisin juuri tästä tieteen 
ja uskonnon peruserosta, ja siitä, että se käsitetään väärin. 
Uskonto kyllä toimii tiedemiehenkin aivoissa, mutta se kyllä johtaa 
eräänlaiseen kaksijakoisuuteen. Mutta arkielämässähän on tavallista, 
että yhtäällä puuhataan yhtä, ja toisaalla toista. 

Jos tiedemies vaikkapa elää huonosti, katsotaan että tiede on väärä.

Sanotaan usein, että kun tiede ei selitä kaikkea, se on arvoton.
Tilalle tarjotaan muita ratkaisuja. Tiedettä ei olisi enää edes olemassa, jos
se olisi selittänyt kaiken. Huipputiede ei ole valmiita ratkaisuja, vaan
ratkaisujen etsimistä kokeilemalla, teorioita laatien. Voidaan kysyä,
miksi olisi välttämätöntä ylipäätään "selittää kaikki".

Meillä olisi jokin kirja, jossa olisi kaiken malli.
Entä sitten? Mitä se meidän elämää helpottaisi?  Jos kaikkeus ei ole käyttö-
kelpoinen? Jopa tieteestä kiinnostunut etsii elämään helpotusta, 
vaikka sitä ei aina uskoisi.  

Tässä ei oteta kantaa vaikkapa siihen, miten ihmistieteet ja
luonnontieteet ovat tosilleen vastakkaisia, vaan universalistina pidän näitä
eri asioina.  Universalismihan ei tarkoita sitä, että tehdään linkkuveitsi, 
jossa on myös leka, vaan sitä, että käytetään oikeaa työkalua oikeassa paikassa.
Tiede menee hieman sumeana joukkona eteenpäin, tarkkaa sääntöjärjestelmää
sille ei kannata laatia.

Tieteen tulokset puolestaan ovat ikäänkuin tietokoneen käytön käsikirjoja.
Mitä hyötyä näistä olisi vaikkapa emotionaalisesti ajattelevalle
arki-ihmiselle, joka haluaa viihdykettä elämääänsä?

Eikö arkimaailman problematiikkaa pitäsi lähestyä hieman
matalammalla profiililla? Mitä varten tiedettä aina vaivataan?
Miksi kirjatietoa käytetään väärin? Eikö oma järki saa sanoa, kun tiede 
kuvitellaan diktaattoriksi?  Vanhentunutta tietoa voidaan pitää asiallisena.
Freudin teoriat jyräävät, vaikka muitakin tulkintamalleja on.

Esim psykoterapia on alue, jossa luotetaan liikaa kauan sitten kuopattujen
psykologien kokeileviin ajatuksiin. Eri koulukunnat painottavat asioita
omalla tavallaan. Psykologian tilanne on yllättävän hajanainen.
Teoriat selittävät vain osan kaikesta mitä pitäsi selittää.

Esim kun halutaan ostaa vaikkapa tietokone, otetaan asioista selvää
(tehdään tutkimusta) ja tehdään päätös.  

Kadunmies sekoittaa joskus tieteen ja valetieteen. Kansakoulussa ei
juuri puhuttu kvasitieteistä. Nykyinen koulujärjestelmä on kovin nuori.
Töissä ja perheen parissa oleminen takaa, ettei tiedon rautaisannoksia
saada tarpeeksi usein, varsinkin jos asenne on sitkeän umpiluutunut.
Valetieteen tarkoituksena on usein ihmisten rahastaminen. Useimmiten se on
ihmiskeskeistä, kuten grafologia, astrologia ja henkiparannus.
Esim astronomia ja fysiikka käsittelevät kylmiä tosiasioita, jotka
ovat jonkun elämän kannalta usein yhdentekeviä.

Aina valetieteessä ei ole kyse rahan hankkimisest, vaan halusta
luoda oma vaihtoehtoinen todellisuuskuva tai sitten tarve päästä
kuuluisaksi keinolla millä tahansa.

Pelkkä -logia-loppu hämää monia. Jotkut jopa tuomitsevat tiedemiehet
kaikkisamaan ö-kastiin tieteen paparazzien, astrologien takia!
Totuus on kuitenkin se, että yleensä astrologit itsekin myöntävät olevansa
eri linjoilla luonnontieteen kanssa.

Valetieteen ja valeteknologian tuntee yleensä siitä, että sen sanotaan
ratkaisevan jonkin perinteisen ongelman, parantavan sairauksia, ennustavan
tulevaisuutta tai pidentävän elinikää. Valetiede voidaan naamioida
tieteelliseltä kuulostavaan ihmekiinaan. Sitä voidaan myös markkinoida
muka uskontona. Uskontoa voidaan aina markkinoida vaikkapa muka
itsemurhalta pelastavana ratkaisuna. 

Kuitenkin uskovainen pääsisi helpoimmalla, jos tappaisi itsenä ja menisi
suoraan taivaan iloon.
(En suosittele ketään kokeilemaan, otan asian esille teoreettisena
kohtana.) 
Uskovaiset voivat joskus painostaa "väärin ajattelevia" sosiaalisesti. 
Onneksi se ei ole uskovaisten ongelma. Käännytystyön kohteen pitäsi sopia
uskovaisen saippuaoopperamaiseen käsitykseen todellisuudesta.

Esim. ufoja mainostetaan tosina, koska niitä tutkitaan paljon. Totuus on se, 
että näyttää silltä, että monilla ufotutkijoilla ei ole kovinkaan paljon
itsekriittisyyttä ja arvostelukykyä. On tehty tutkimuksia, joissa 
ufotutkijoita on saatu helposti huijattua. Tosin se, että jotakin voi huijata 
yhdessä asiassa, ei vielä todista sitä, että häneltä puuttuisi kriittisyyttä
muissa asioissa.

Yksittäinen huijaus ei sinänsä todista koko ufotutkimusta vääräksi.
Jotta koko ufotutkimus saataisiin nollattua, niin olisi osoitettava kohta 
kohdalta kaikki ufohavainnot vääriksi.

Nykyisellään näyttää siltä, että on epätodennäköistä, että maapallolla
kävisi vieraita ulkoavaruudesta. Vaikka viime vuosina onkin taas puhuttu
ufoista, aihe on enimmäkseen viihteentekijöiden markkinatemppu.

Valetieteitä siis ovat kaivonkatsomisen kaltaiset jutut. Kaivonkatsominen
ei ole osa vanhaa suomalaista perinnettä, vaan se lienee tullut Ranskasta
joskus 1700-luvulla. Kansan muisti on joskus aika lyhyt. Jotkut luottavat
silti kansanviisauteen enemmän kuin tutkittuun, järjesteltyyn ja
eriteltyyn tietoon. Kun kansalta kysytään mielipidettä vaikkapa vaaleissa,
valinnat ovat usein vaistomasia ja hataralla pohjalla. Valtaan nousee
joskus itsevaltaista sakkia, jota kiinnostaa vain omien itsekkäiden halujen
toteuttaminen kansan kustannuksella. 
Kun tuleva diktaattori osaa puhetaidon, kaikki menevät heti retkuun.

Joukossa tyhmyys tiivistyy, ja itsevaltiaat hävittävät tyhmyyttä 
harventamalla joukkoja. Kansanvalta voi nousta itseään vastaan.

Usein jonkin huuhaan sanotaan olleen olemassa aikojen alusta saakka,
ikäänkuin jonkun ajatusrakennelman pätevyys kasvaisi, kun sitä on aina ja
iankaikkisesti käytetty. Mitäpä vanha viisaus on kuin pilaantunutta viisautta.
Useimmitenhan on niin, että vanhat käsitykset ovat vääriä. 
Ajatellaanpa vaikkapa maan muotoa. Vielä nykyäänkin
maapalloa tallaa ihmisiä, jotka uskovat tai sanovat piruuttaan maan olevan
litteä.

Monet kaivonkatsojat ovat epäonnistuneet rehellisissä tutkimuksissa.
Vesisuonten paikat riippuvat varvun käyttäjästä.
Kun monet yleisinhimilliset jutut kuten vietit ym. eivät juuri muutu
aikojen kuluessa, niin tämä yleiestetään liian laajalle alueelle.
Vietit eivät muutu, tieto asioista kylläkin. Samoin yhteiskunta
on muuttunut perusteellisesti kivikaudesta, jolloin mummot jätettiin mäkeen.
Ihmiskunnan tietämys näyttää olevan ainoita asioita, joiden voidaan 
ennustaa kohtalaisella todennäköisyydellä kasvavan. Tavallinen 
ajatteluvirhehän on liika  yleistäminen. Kun vaikkapa julma 
taisteluasenne toimi kivikaudella, niin sitä pitäsi muka soveltaa nykyään.

Vaihtoehtolääketiede perustuu kokemukselle. Korkeampiin voimiin uskovat
painottavat kokemusta, mutta joskus on käynyt niin, että potilas on
kuollut vaihtoehtopuoskarin hoitoihin. "Eihän diabeetikko mitään
insuliinilla tee" sanoi kerran vaihtoehtoterapeutti ja tappoi potilaan.
Jokin yksittäinen kokemus ei välttämättä kerro sitä,
miten asiat ovat. Jos parantaja A osaa parantaa menetelmällä M
psykosomaattisen sairauden X, niin  tästä ei voida vetää sitä johtopäätöstä, 
että myös sairaus Z paranisi samankaltaisella menetelmällä Q.

Näin kuitenkin usein tehdään. Lisää vettä myllyyn saadaan
koululääketieteen epäonnistumisista ja lääkäreitten tekemistä
hoitovirheistä. Skeptikko sanoo kuitenkin, että vaihtoehtolääketiede on
lähes aina takuulla väärin, koska sen menetelmät oikein käytettynä ovat
korkeintaan plaseboa tai lievittävät kipua.  Monet sairaudet
kuten flunssa paranevat itsestään, ja toiset taas aaltoilevat, niin että
yrttihauteet näyttävät tepsivän. "Söin lääkettä G, yskä parani". Jätetään
tutkimatta, kuinka monella yskä paranee ilman lääkettä G, ja myös se ,
kuinka monella yskä ei heti parantunut , vaan siihen meni pari viikkoa.
Näin voidaan sanoa, että lääke G tehosi.  Tieteessä ei saa tehdä niin,
että otetaan vain positiiviset tutkimustulokset tutkittavalta alueelta
mukaan johtopäätösten tekoon.